Pitäisi oikeasti nyt jo istua junassa, mutta tuopa olikin sen verran täynnä ja halusin kuitenkin paikkalipun kun on sen verran pitkä matka, niin päätin sitten mennä seuraavalla. Tai olisi paikkoja ollu ykkösluokkaan, mutta se olisi maksanut paljon enemmän ja muutenkaan ei oikein taitaisi olla minua varten. Ällöttää jo ne mainokset joita ykkösluokasta joskus junissa näytetään (siis sellaiset jossa kerrotaan palvelusta ja muuten). Luksus ei oikein ole sellainen juttu mikä itseä niin innostaisi. Ei sellaisessa tunne oloaan mukavaksi. Ahdistun liian hienoissa tiloissa ja tilaisuuksissa ja vaatteissa.

Tulee taas kova ikävä meidän eläintä, kun sitä ei sitten pitkään aikaan taas näe. Eniten tulee ikävä kun tietää että sen tulee ikävä, se on niin iloinen aina kun näkee minut ja piristyy kauheasti myös.

Niin, nyt en tiedä miten paljon tänne ehtii ja jaksaa ja muistaa kirjoittaa, ehkä voi salaa sitten joskus yrittää. Salaa pitää varmaankin tehdä kaikki ja salaa pitää ajatella ja elää.

Ainiin, tuossa aikaisemmin unohdin yhden jääkaappimagneettirunon, laitetaanpas sekin tänne nyt.

Soitin kaverilleni, tai on se aika paljon enemmänkin kuin kaveri, ainoa ihminen jolle viitsin soittaa joka päivä ja se jolle voi eniten puhua asioista. En kyllä sillekään kaikkea kerro, en edes kaikkea mitä tekisi mieli sanoa, en vaan osaa en. Aika hyvin olen sen kanssa jo oppinut pärjäämään että kovin vähän ihmisille mitään kerron itsestäni, tai siis niitä syvimpiä ajatuksia ja oikeita ideoita. Tai no joskus avaudun, mutta mutta...

Omat pohdinnat ovat minua varten, ja vaikeneminen, sitä aika harva uskoisi... Yksi sellainenkin kaveri, jonka kanssa vietän aika paljon aikaa, ei oikeasti tiedä minusta mitään, eikä tunne minua, vaikka luulee tietävänsä. Tekisi mieli hänelle sanoa: "Voi kuule, kuule, ei ehkä kannata sanoa, että tunnet, kun et oikeasti tunne kuin niin pienen osan". En voi oikein sanoa, että normaalisti esittäisin jotakin muuta kuin olen, jätän vaan jokseenkin suuren osan näyttämättä. Ehkä nykyisin kuitenkin vähemmän kuin ennen.

Joskus pitäisi varmaankin onnistua kirjoittaa tänne sellaisenakin hetkenä kun oikeasti ahdistaa, sellaista voisi olla mielenkiintoista lukea myöhemmin. Siinä vaan on se ongelma että silloin kun ahdistaa, ei saa mitään asioita ulos itsestään, ja käpertyy vain täysin kuoreen ja on ihan mahdoton muille ymmärtää.Tai ehkä ainakin sille yhdelle joka oikeasti tietää millainen silloin olen kun tuntuu erityisen pahalta olla.

Kuulun ainakin kolmeen vähemmistöön, jos sen nyt voi niin ajatella. Yhdestä tietää aika moni, tosin vähän epäilen että ne eivät sitä oikeasti sisäistä (kaikki ihmiset ainakaan), toisesta tietää muutama ihminen ja yhdestä ehkä yksi. Tosin siihen vähemmistöön en nyt ihan oikeasti kuulu, mutta melkein kuitenkin, aika pitkälti ajatusten kannalta.

Ihmisten pitäisi saada yhteys alitajuntaansa.

Tuulenkantajien "Parempi maa" on sellainen kappale, jonka mukaan voi nimetä vaikka blogin. Käyttäjänimen alkuperän ymmärtääkin sitten vain sopivan pieni osa ihmisistä. Tosin eipä taida olla kovin montaa sellaistakaan ihmistä jotka tuon kappaleen olisivat kuulleet.

Aloitetaan vaikka muutamalla hyvin tekotaiteellisella jääkaappimagneettirunolla, jotka tuli kirjoitettua kun kävin veljellä kylässä. Vielä joskus hankin sellaiset omaksikin.