Ainiin, tuossa aikaisemmin unohdin yhden jääkaappimagneettirunon, laitetaanpas sekin tänne nyt.

Soitin kaverilleni, tai on se aika paljon enemmänkin kuin kaveri, ainoa ihminen jolle viitsin soittaa joka päivä ja se jolle voi eniten puhua asioista. En kyllä sillekään kaikkea kerro, en edes kaikkea mitä tekisi mieli sanoa, en vaan osaa en. Aika hyvin olen sen kanssa jo oppinut pärjäämään että kovin vähän ihmisille mitään kerron itsestäni, tai siis niitä syvimpiä ajatuksia ja oikeita ideoita. Tai no joskus avaudun, mutta mutta...

Omat pohdinnat ovat minua varten, ja vaikeneminen, sitä aika harva uskoisi... Yksi sellainenkin kaveri, jonka kanssa vietän aika paljon aikaa, ei oikeasti tiedä minusta mitään, eikä tunne minua, vaikka luulee tietävänsä. Tekisi mieli hänelle sanoa: "Voi kuule, kuule, ei ehkä kannata sanoa, että tunnet, kun et oikeasti tunne kuin niin pienen osan". En voi oikein sanoa, että normaalisti esittäisin jotakin muuta kuin olen, jätän vaan jokseenkin suuren osan näyttämättä. Ehkä nykyisin kuitenkin vähemmän kuin ennen.

Joskus pitäisi varmaankin onnistua kirjoittaa tänne sellaisenakin hetkenä kun oikeasti ahdistaa, sellaista voisi olla mielenkiintoista lukea myöhemmin. Siinä vaan on se ongelma että silloin kun ahdistaa, ei saa mitään asioita ulos itsestään, ja käpertyy vain täysin kuoreen ja on ihan mahdoton muille ymmärtää.Tai ehkä ainakin sille yhdelle joka oikeasti tietää millainen silloin olen kun tuntuu erityisen pahalta olla.

Kuulun ainakin kolmeen vähemmistöön, jos sen nyt voi niin ajatella. Yhdestä tietää aika moni, tosin vähän epäilen että ne eivät sitä oikeasti sisäistä (kaikki ihmiset ainakaan), toisesta tietää muutama ihminen ja yhdestä ehkä yksi. Tosin siihen vähemmistöön en nyt ihan oikeasti kuulu, mutta melkein kuitenkin, aika pitkälti ajatusten kannalta.

Ihmisten pitäisi saada yhteys alitajuntaansa.